Hei.

En ole päivittänyt kovinkaan ahkeraan. Siihen on tietysti vaikuttanut asumiseni Osakassa, mutta myös täydellisen itsenäisyyden ja voiman puute. Oli vaikea löytää omaa asuntoa, joten oleilin isäni nurkissa. Sen jälkeen olin n. kaksi viikkoa VVA, kunnes vihdoin löysin mukavan 27:n neliön yksiön, jossa pystyn vihdoin elämään niin kuin minä.

Se tuntuu hyvältä.

Kaiken lisäksi asun viimein ihan yksin. En ole erakko, mutta mitä asumiseen tulee, teen sen mieluiten yksin. Pystyn olemaan hyvinkin itsepäinen, varsinainen jäärä, joten toisen kanssa asuminen voisi olla vielä hankalaa. Sitä varten pitäisi löytää joku ihanne sielunystävä joka on kuin minä - mutta eihän sellaista ole.

Minusta on ihanaa, kun keittiön kaapit ovat vain minun astioitani ja ruokia varten. Koko jääkappikin on minun. On helpottavaa, ettei kukaan muu ole tiskiensä kanssa häätämässä omiani pois ainoasta altaasta. Ei tarvitse kiirehtiä, sillä kukaan muu ei ole änkeämässä kylpyhuoneeseen. Kukaan ei ole estämässä mitään. Kukaan ei sotke systeemejäni.

Eikä minua haittaa, ettei täällä ole ketään muuta "jakamassa vastuuta". Minä tosiaan pärjään yksin, ja vieläpä mainiosti. Tämä on yksi niistä harvoista hyvistä asioista, joita minulle on Suomessa tapahtunut.

Pian joudun myös muuttamaan blogin kuvausta. Ensinnäkin, minusta tulee parikymppinen. Toiseksi, muutaman viikon päästä en ole opiskelija, edes kesälomalla oleva sellainen. Minusta tulee työtön. Sellainen elämä on varmaan aika erilaista - mutta aion ottaa sen vastaan, vaikka sitten paskat housussa.

Että sellaista. Pitää kirjoittaa ylös kaikkea mistä olen halunnut kirjoittaa. Parasta tässä muutossa on se, että pääni kuhisee kaikenlaista kirjoitettavaa.

 Joka vuosi hiihtolomalla tulee se väistämätön piirre, että sairastun. Pienenä se oli usein mahatauti, nyt on vain flunssaa. Se on ehkä hieman parantunut, mutta yskä vaivaa vieläkin. Siihen on eräs vaivainen vanhus herännyt keskellä yötä.

Osakassa sairastin jonkinlaista flunssaa aika pahasti marraskuun lopulla. Olin ke-pe pois töistä, lepäilin viikonlopun. Tulin maanantaina töihin maski naamassa, julmetusti yskien. Lähdin lounaan jälkeen kotiin. En siksi, että olisin sitä itse vaatinut, vaan siksi, että muut vaativat. Puoliksi tämä oli sitä, että eihän toista nyt voi sairaana töissä pitää. Puoliksi varmaan sitä, että ei halua tartuntaa (vaikka maski olikin) eikä tuskin kukaan jaksanut sitä yskimistä.

Nyt, Suomessa, olen varmaan vain "kipeä". Eihän tässä mikään vaivaa, heti kouluun nyt. Hopihopi. Ihan sama vaikka saat 10 minuutin yskäkohtauksia tämän tästä, ei se ole paha. Ei oikeasti.

Joo, joo, niin varmaan, missä kaikkien järki on?

Ja missä oma motiivini on. En vaan jaksa jaksaa. Kaipuu kotiin, Osakaan, kasvaa vain suuremmaksi päivä päivältä. Ahdistus siitä, ettei sinne pääse pitkään aikaan vaan voimistuu. Kuka voisi pelastaa?

Espoo on verrattain ihan OK paikka. Aika nihkeästi sanoisin sitä kaupungiksi... (edes Helsingin on vaikeaa täyttää kriteerit.)

Olen ollut miltein kuukauden jo Suomessa. Olen yrittänyt ja yrittänyt etsiä vuokra-asuntoa, mutta kun ei löydy niin ei löydy. HOASin soluun ei enää ikinä, ikinäikinäikinä en sellaiseen muuta. Pienkaksion olen laittanut hakuun, mutta joo, ihan ku löytys. Ei mulle vaan, mitäs turhia.

15. helmikuuta mennessä tulee Alepalta viestiä. Hain sinne töihin. Jos edes töitä saisin, voisi asunnon vuokraaminen helpottua ehkä lievästi. (Ihan senkin takia, että joissakin on "työssäkäyvälle", ja myös silloin voisi nuorisosäätiöltä hakea... HUOH.)

Tää on oikeesti ihan tyhmä ja kakka paikka ja haluan heti takaisin Osakaan.

 

Anteeksi.

Tarkoitukseni oli päivittää aikoja sitten, kun olin vielä Suomessa...

Tämä blogi on nyt tauolla.

Paluusta en vielä tiedä, se on hieman epäselvää.

Olen kuitenkin vielä omassa maailmassani, mutta ei tuntunut oikealta jatkaa kuulumisia tähän blogiin, jonka päivitykset kertovat itsenäistyvästä opiskelijaelämästä Suomessa. En ole nyt Suomessa, ja olen vähän muutakin kuin opiskelija. Pientä purjevenettäni puhaltaa eteenpäin uudet tuulet.

Nyt maailmani on muualla.

Opinahjona Osaka.

 

Hei.
Luulin, että olisin kirjoittanut tänne kesäkuussa, mutta en nähtävästi sittenkään. No, en jaksa murehtia siitä.

Elämä isän siivillä on mennyt ihan hyvin. Hyviä puolia on tietenkin se, ettei ruokakaupassa tarvitse stressata mitä voi ostaa, jotta rahaa riittäisi vuokraan sun muihin menoihin. Tiskatakaan ei tarvitse. Mutta jollain oudolla tavalla kaipaan sitä kaikkea kituuttelua ja laskelmointia. Se on jotenkin... kivaa. En tiedä miten sen selittäisi paremmin... on vain yksinkertaisesti itse vastuussa kaikesta, ja saa itse päättää kaikesta. Omillaan on omien tapojensa herra.
Toisaalta, nyt on kesäloma. Ehkä pitäisi ottaa tilanteesta kaikki irti, ja lomailla.

Kohtahan se loma loppuukin jo. Neljä viikkoa, ja olen jo aloittanut "työt". Oikeastihan se on vain palkatonta työssäoppimista, olen pelkkä harjoittelija, mutta on paljon helpompaa ja lyhyempää sanoa olevansa töissä kuin työssäoppimassa tai työharjoittelussa. Oli miten oli, sitä on vieläkin vähän vaikea ajatella realistisesti. Vähän niin kuin muutama vuosi sitten, kun kuulin pääseväni ELLEGARDENin keikalle. 3 kuukautta odotin mitä absurdeimmissa fiiliksissä - sehän tapahtuu oikeasti. Ihan, ihan oikeasti.
Sellaisia asioita on vaikea uskoa todeksi etukäteen. Miksi?
Koska on unelmoinut ja maalannut kuvia, kauniita ja virheettömiä kuvia omista ajatuksista, toiveajattelua ennen nukahtamista, busseissa, junissa. On jo tottunut siihen, että ne ovat vain unelmia, ja ne tapahtuvat vain mielikuvissa.

Miksi en kesäkuussa kirjoittanut tänne, enkä oikeastaan juuri minnekään muuallekaan, johtuu osittain siitä, että suunnitelmiin puhkesi pieni reikä. Sen reiän voi paikata vain yliopistotutkinnolla - ilman sitä COE ei ole validi, enkä saa viisumia. On nyt vähän vaikea saada sellaista mistään... olin tietysti erittäin pettynyt, vaikka mahdollisuutena on olla 90 päivää turistiviisumilla. Mutta kun lentoliput oltiin jo ostettu ja kaikkea... siitä oli aluksi vaikea puhua yhtään kenellekään, koska pelkäsin, että kaikki syyttäisivät minua ihan kaikesta. Valituksia valitusten perään, "olisit miettinyt", "olisit voinut olla huolellisempi", "olisit ottanut selvää". Ei sellaista jaksa.


© Juba (HS)

Olen kuitenkin pitkään jo pohtinut kaikenlaisia mahdollisuuksia. Vaikka olen totutellut ajatukseen kolmesta kuukaudesta, haluan silti enemmän. Maanantaina suunnittelen soittavani suurlähetystöön ja kysyn, onko mitään aikarajaa, jolloin saa tulla turistiviisumilla Japaniin uudestaan. Eli lähtisin pois ja tulisin muutaman päivän päästä takaisin. Mutta ei, Suomessa en tule käymään.
Kolme erittäin hyvää syytä, miksi lentää Seouliin:
1. Lentoliput ovat puolet halvempia.
2. Aikaerosta ei tarvitse huolehtia.
3. Olenkin jo pitkään halunnut käydä Etelä-Koreassa!
On mulla vielä se 500€ Omnian apurahaa, lentoliput ovat sen 370€ noin. Katselin myös jo vähän yöpymispaikkaa, ja yllä mulle riittää sellanen dromitory tyylinen, n. 15€/yö. En tiedä, mutta tällainen järjestely ja suunnittelu on vissiin mulla luonteessa. Joku häiriö, niitähän mulla on.
Tietenkään en saa vielä innostua liikaa - pitäisi saada varmistus sieltä suurlähetystöstä... vaan olisihan se aika hienoa. Pakko myöntää, jokunen yö Seoulissa jännittää biljoona kertaa enemmän, kuin minimissään 3kk asumista Osakassa. En kestä sitä kun kaikki kysyvät jännittääkö? vaikka ymmärrän toki, että niitä ihmisiä jännittäisi. Mutta silti, voisivatko ihmiset edes joskus tajuta ja muistaa että joooooo olen ollut Japanissa jo 3 kertaa ja yksinkin 2,5 viikkoa ja huhhuh... minulle Japani on koti, ja tuskin kukaan jännittää niin kauheasti kotiin menemistä.

Mutta minusta tämä on aika hyvä juoni. Vaikka mielessä pyörii se, että iskä jo maksoi ne lentoliput, ja sitten käyttäisin apurahaa vielä tuohon Seoulin matkaan, vaikka 3kk riittäisi kyllä opettajienkin mielestä, ja työpaikallekin se kävisi. Oli muuten ihanaa kuulla, että he oikeasti odottavat minua sinne. No, jos joku Japanissa stressaa niin se, että feilaan töissä täysin... mutta se on sitten sen ajan murhe se.
Kuitenkin, välillä pohdin, olenko itsekäs? Ihan kuin vaatisin muilta paljon, jotta omat unelmani ja suunnitelmani toteutuisivat. En tiedä... en kuitenkaan haluaisi sen haitata mitään. Tai siis...

Minulla nyt vain on syyni.