Ai piti melkein heti kirjoittaa asiasta joka tapahtui kuukausi sitten... mutta ei se mitään, sen jälkeen on tullutkin kaikkia muita kuumeita. Anteeksi jo etukäteen, tästä tulee pitkä. Taas.

29.3. oli siis onnenpäivä - heppoja! Menimme kaveriporukalla issikkavaellukselle Nukariin. Kaikki potivat sen verran hevosikävää, että tämä retki oli pakollinen. Muita vaihtoehtoja ei ollut. Menemme ratsastamaan, piste.
Viimeisestä kerrastani oli noin puolitoista vuotta. Oli päätähuimaavaa jo nousta omin voimin pollen selkään - täällä sitä ollaan, valmiina valloittamaan maailma.

Ratsastaminen on myös erinomaista terapiaa. On erittäin mukavaa myötäillä hevosen askeleita kun se köpöttelee käynnissä. Siinä mieli lepää, oijoijoi. Kun päästiin raviin, oli "taidot" koetuksella. Oikeastaan piti yrittää tölttiä, mutta oli todella vaikea arvioidia sitä itse koska en ole ikinä ennen mennyt tölttiä, ja sieltä selästä käsin on aika vaikea sanoa mitään... mutta ei se varmaan töltännyt. Ei se mitään, oli se silti mukavaa.

Mutta laukka, silloin kun se nostettiin ekaa kertaa. Ah. Ah. AAH.
Nauru, ilo, kylmä viima joka nostaa vedet silmiin, käsittämätön riemu joka täyttää koko sydämen niin, että pahat ajatukset karkaa pois. Pienen lisämausteen hulluun hihitykseen toi Lyddeltä lähtenyt vasen jalustin. Mun piti piirtää se näky, mutta se vähän jäi.
Sitten vielä kun laukattiin tilsalumessa, se kertyi heppojen kavioihin ja niistä lähtevät lumipallot lentelivät ja sinkoilivat niin, että ei siinä ehtiny pelätä niiden mahdollisia iskuja - nauratti vaan.

Tosiaan, meidän piti vielä Inkun kanssa karata ja ratsastaa Skotlantiin, mutta se vähän jäi... miksiköhän?

Tällaista oli tallilla:

Kiitoksia tytöt ja hepat. <3


Alle viikko tämän ratkiriemukkaan tapahtuman jälkeen, sairaistuin oikeasti kuumeeseen. Juuri sinä päivänä, kun piti tehdä niin paljon. Äh. Oli kylmä, kuuma, kylmä, kuuma, 20min yskimistä, räkää, kylmä, 5min yskimistä, kuuma, kylmä, kuuma... jne.
Se oli ihan hirveää ja rasittavaa. Siitä tervehdyttyäni yskä piinasi vielä jonkin aikaa. Erittäin houkuttelevaa herätä yöllä ihan vain yskimään puoleksi tunniksi...

Mutta se siitä pirulaisesta.


Tuntui, kuin minulla olisi ollut sata muuta kuumetta, mutta oikeastaan jäljelle jää enää yksi - Japani.
Japan. Japonsko. Giappone. Japanio. Jaapan. Iaponia. Japon. Japão. Japonya.
日本

Noin kuukausi sitten kirjoitinkin tästä. Olin niinä aikoina valmis lähtemään Helsinki-Vantaalle ja ottaa oikeastaan ihan mikä tahansa ensimmäinen lento/-yhdistelmä Japaniin. Aivan sama mille lentokentälle. Ihan sama, vaikka menisin Sapporoon, Tottoriin tai Fukuokaan - Japani mikä Japani. Aina voi mennä junalla sinne minne ikinä haluaa, minne ikinä sydän vie.
Kaikki tuntui olevan täällä niin turhaa, ikävää, harmaata ja koleaa. Mielessäni pyöri vain vaaleanpunainen pyörremyrsky jonka keskellä seison, katson taivaalle ja nauran. Silloin vasta olisikin helppoa olla onnellinen.

Lähetin viikko sitten hakemuksen japanilaiseen firmaan työssäoppimisjaksoa koskien. Apua, apua, kissa syö rapua. Vastausta ei ole vielä kuulunut, mutta kai se sieltä pian tulee. Ehkä niiden pitää vielä miettiä? Ope sanoi, että se joka on vastaanottanut sen viestin, ei päätä noista asioista ja se on lähtenyt ylemmälle tasolle. Ja ehkä heille tulee muutenkin paljon kaikennäköisiä viestejä. Pitää vain odottaa.
Odottaa.
Odottaa.
Ja odottaa.

Plussaa ja miinusta:
+ Ilmaista työvoimaa
+ Ahkera ja innokas oppimaan uutta
+ Luova (??)
+ Osaan kieltä
+ Ulkomaalainen tuo kansainvälisyyttä
- Mua pitää varmaan valvoa aika lailla..
- Onkohan siitä kauheasti vaivaa?

Minulla on muutamia syitä, miksi haluan juuri nimenomaan siihen yritykseen hommiin. Ensinnäkin, se vaikuttaa aika ihanteelliselta nettifirmalta. Sieltä voisi irrota juuri niitä juttuja, joita palavasti haluan tehdä, niin kovasti. Sillä on myös ihanteellinen sijainti - niillä nurkilla, jonne minulla on ikävä. Syystä ja toisesta. Taidan olla epätoivoinen.
Mut ku, mut ku... asiat vain on niinkuin ne on, enkä mä voi itselleni mitään.


Sain tänään inspiksen nettisivujen kyhäilyyn. Omaksi huviksenihan minä vaan, mutta se rentouttaa. Se on kivaa. Suunnitella ja toteuttaa omia outoja visioita.


Oli niitä kuumeita varmaan muitakin, mutta... en vain kykene kirjoittamaan, tulisi liikaa tekstiä, ajatusen ihmeellistä virtaa joka leviää käsiin.
Ehkä ensi kerralla, tai sitten ei.
Miksi musta tuntuu, ettei nää päivitykset oo paljoa liittyny aiheeseen, josta aloin koko blogia kirjoittamaan?