Aloitin kirjoittamaan syvällistä päivitystä aikuisuudesta, joka ennen pitkään kolkuttelee minunkin ovelleni. Mutta en voi kirjoittaa siitä nyt, koska maailmassa on tärkeämpiäkin asioita, kuin aikuisuus.

Nimittäin unelmat.
Mielestäni ihminen jolla ei ole unelmia, on aika nihkeä tyyppi. Ei unelmia, ei mielenkiintoa.
On myös aivan kohtuutonta sanoa, että kun unelmat jotka käyvät toteen on mälsää koska sitten ei ole enää unelmia. Pöh.
Unelmointi on ihanaa, asia jonka siivillä elämä tuntuu helpommalta. Vielä ihanempaa kuitenkin on, kun ne hurjat unelmat saa konkreettisesti käsiinsä. Ja kun se yksi tai useampi unelma on täytetty, niin tadaa!, voi unelmoida aina lisää! Kehittää taas jotain uutta haviteltavaa jonka avulla voi vaipua horrokseen.

Yksi erittäin suurimpia unelmiani oli nähdä lempibändini livenä - ja se unelma toteutui. Ehdottomasti parempi niin, sillä elämäni olisi jäänyt asteen köyhemmäksi ja arvottomammaksi.
Koska se unelma kävi toteen (ja haaveilen siitä toki vieläkin), oli aika alkaa tavoitella jotain muuta, seuraavaa askelta.

Jos sinä, hyvä lukija (olethan siinä?), olet lukenut tätä blogia enemmänkin, olet ehkä huomannut suunnattoman rakkauteni Japania kohtaan ja sen, että haluan sinne työssäoppimiseen. Huhtikuun 23. päivä lähetin sähköpostia. Aloin pikkuhiljaa turhautua, kun vastausta ei kuulunut. Viime viikolla uhosin jo, että "lähetän niille faksia maanantaina, ja jos ei kuulu mitään viikkoon, niin sitten tasan tarkkaan soitan". Enpäs sitten lähettänytkään faksia. Miksi? Koska lauantaina herättyäni joskus kahden aikoihin avasin koneeni ja Mail sanoo plim tai miksikä sitä ääntä kutsuisi. Siellä oli 8:26 tullut viesti. Se oli Japanista.

Anteeksi että vastaus kesti näin kauan.
Mitä työssäoppimiseen tulee, mekin olemme kiinnostuneita että tulisit Japaniin.
Mikäli olet vielä kiinnostunut yrityksestämme, tai jos sinulla on kysyttävää, laitathan meiliä?

Jotenkin noin jii än ee jii än ee. (Löyhiä nää mun "käännökset")

TÄH?
OIKEESTI?




KIINNOSTAA!
Totta kai! Aina! Nyt! Heti! Ikuisesti!

Painin seuraavan viestin kanssa. Kerroin mitä haluaisin tehdä yms. sekä kysyin, että voinko tulla pääkonttoriin. Kirjoitin sitä hiki hatussa miettien ja pohtien, onko tämä kieliopillisesti oikein, onko tämä sopivan kohteliasta, mikä sana tähän sopisi. Se se vasta olikin varsinaista sumopainia, mutta tuottoisaa sellaista.

Keskustelin pomon kanssa.
Sopii, että tulet pääkonttoriin.
Jos se on mielestäsi vielä ok, tervetuloa.
Kertoisitko vielä hieman yksityiskohtia, ennen kuin otan yhteyttä opettajiin

OK OK OK! PASSAA MULLE!

Kirjoitin viestin, tällä kertaa ripauksella englantia - koska en halunnut mitään väärinkäsityksiä. Tiedän, mihin kielitaitoni riittää ja mihin ei. Avasin taas aamulla jännittyneenä koneeni - aha, kiva. Tuli joku notification että viestipäs ei ole vielä lähtenyt!
- The server will continue trying for up to 116 hours.
Joo en kyllä jäänyt mitään odottelemaan, laitoin saman viestin vielä uudestaan. (Johon lisäsin pahoitteluni jos se tulee 2x, koska on joku error.)


Tämä tarkoittaa vain sitä, että alan taistelemaan kaikkien opintotukien ja viisumien ja muiden kivojen juttujen kanssa.
Ja myös sitä, että blogi, jota juuri nyt luet, jää elokuun puolivälissä tauolle - olen suunnitellut tekeväni tuolle seikkailulleni ihan oman blogin.
Sillä se on sen arvoista.