Vasta viimeisenä peruskouluvuotenani aloin pitämään koulunkäynnistä. Sitä ennen se on tuntunut aivan hirveältä tervan juonnilta, ja toivoin että koulu ei olisi ollut ollenkaan pakollista.
Mutta sitten... sitten minulle siunautui paras opettaja. Onhan minulla aivan mahtavia opettajia amiksessakin, mutta tämä tapaus oli jotain, jota olin odottanut jo kauan. Kukaan ei ole ollut niin mukava, ei ikinä. Sain aivan uudenlaista voimaa, aloin päntätä jopa ruotsia, josta tuli päättötodistukseen kaunis kahdeksikko.
Ja kun tuli yhteishaun aika... sain enemmän kannustusta kuin saatoin toivoa. Mulle ei ehdotettu mitään yhteiskunnan standardeja tai muiden saavuttamattomia haaveita, ei painostettu mihinkään. Sain itse luoda omat suunnitelmani ja toiveeni. Sain tietoa erilaisista mahdollisuuksista, ammattikoulun linjoista ja lukioistakin. Olin jonkin aikaa haaveillut parturikampaaja-linjasta... mutta sitten audiovisuaalinen viestintä alkoi houkutella. Ja tämä opettaja päästi minut tietokoneelle etsimään siitä tietoja, millaista se oikein on ja missä sitä voi opiskella.

Sain älyttömän paljon rohkeutta uskoa omiin unelmiini. Eikä pelkästään koulun suhteen, myös elämän. Että mä tulen pärjäämään hienosti. Vähintäänkin hyvin. Kaikki on hyvin.
Ilman sitä rohkeutta, ja tietysti härkämäistä itsepäisyyttäni, olisin ehkä luovuttanut ja hukkunut epätoivoon. Mutta tässä minä nyt olen. Opiskelen, asun omillani, kirjoitan tätä blogia.
Tämä opettajani sanoi, että kun voitan jotain ja saan pitää kiitospuheen, mainitsisin aina hänet. Tekisin sen kyllä muutenkin. "Ja kiitokset suuresti opettajalleni A.L:lle, että jaksoit kannustaa unelmiani, uskoa niihin ja luottaa minuun. Maailmani on nyt parempi paikka. Kiitos".


Tämä oli siis vain alustuspuhe tämä kirjoitussekamelskan aiheeseeni - koulu. Mitä olisi köyhän opiskelijan elämä ilman koulua? Köyhää.


Ensiksi "huonot" uutiset, päästään niistä nopeasti eroon.
Ärsyttää, kun en saisi muka valittaa matikan numerostani. Se oli menneestä kurssista 4. Kokeesta tuli 34/38p, läksyistä 10/14p. 3 bonuspistettä sai, jos oli paikalla kaikilla tunneilla. Joten jos olisin tullut eräs vähemmän kaunis päivä kipeänä kouluun, olisin saanut ne ja opintokortissa lukisi Matematiikka 3:sen kohdalla 5. Mutta kun ei lue.
Tsemppasin enemmän kuin koskaan. Oikeastaan, en niinkään tsempannut ja yrittänyt - tuntiaktiivisuus tuli luonnostaan. En edes tiedä mistä oikein revin sen kaiken innokkuuden. Opettaja sanoi jopa olleensa iloinen, kun on oppilas joka noin ahkerasti viittailee, plussaa tulee.
Ai tuliko muka? Missä se näkyy? Häh? Tunnilla olosta saa plussaa, vaikka olisi hiiren hiljaa. Mutta miten palkitaan aktiivisuus? Ei nähtävästi mitenkään. Eikä se ollut edes mitään mielistelyä.
Jos näen opettajaa jossain, aion kyllä kysyä, että mikä mättää. Tunnen itseni petetyksi.



Mutta päivänpaisteisiin asioihin!

Ja se asia on tämä.
Visuaalinen työpaja 1:n  koe, eli toisin sanoen näyttö 3.
Meille annettiin siis .psd tiedostossa tuo kiva leiska. Se piti sitten purkaa ja alkaa kokoamaan yhteen koodin avulla. Aluksi se näytti jäätävältä. Mutta loppujen lopuksi se oli aika helppoa, varmastikin helpompaa kuin Ikean hyllyjen tai pöytien kasaaminen.
Tämä tapahtuma järjestettiin siis keskiviikkona 28.1, ja arviointikeskustelu käytiin samana perjantaina.

*Jännittävän tärisyttävää rumpupärinää*

TÄTTÄRÄRÄÄ!

Älkää antako tuon työelämän edustajan häiritä, se on tässä tapauksessa vain toinen opettaja. En tiedä kumpi on kumpi, mutta tässä tapauksessa sillä ei ole mitään väliä.
Mutta ei tuo 5 ole yhtään niin upeaa, kuin kuulla kehuja opettajilta. Sanoin, että tää tuntuu oikealta koululta mulle, oon tuntenu sen alusta asti. "Sä olet kyllä oikeassa koulussa. Sussa voi olla paljon asioita missä oot hyvä, me ei tiedetä, mutta tässä sä ainakin oot". Tuon kuuleminen tuntui erittäin hyvältä.
Aluksi vähän pelotti tuo verkkoviestintään painottuminen. En osannut juurikaan mitään. Pelkäsin, etten tulekaan osaamaan. Mutta hupsankeikkaa! Tässä sitä ollaan.


Perjantaina sain vihdoin käyttöön oman Dreamweaverini. Oi tätä onnea! Nyt pääsen paremmin portfolioni kimppuun. Vielä on paljon työtä jäljellä. Pitäisi kirjoittaa jotenkin fiksusti työssäoppimisesta. Olen myös tehnyt omia fiktionaalisia nettisivuja, suunnitellut ulkoasut ja koodannut itse. Kaikki porfolion takia. Japanin takia.
Haluan ehdottomasti johonkin nettifirmaan. Olen ahkerasti googlettanut, ja pari kiinnostavaa paikkaa löysin. Lähetän ensin vasta yhden, ja jos ei nappaa niin toisen. Samaan aikaan ei sen takia, että jos jostain hassusta syystä kummatkin sanoisivat "hai", ei minulla olisi sydäntä sanoa toiselle, että kiitos mutta menenkin muualle. Ehkä häpäisisin toisen firman kasvot! Sitä en halua.
Olisi se vaan niin mukavaa, asua Japanissa. Edes joskus, yhden kerran. Sydän oikein palaa. Ihan sama mitä ihmiset ajattelevat, "no lol joku Japani, miks ihmeessä". Muiden on vain hyväksyttävä se karu fakta, että minähän en Suomeen jää. Ei siinä, että täällä nyt niin kauheeta olisi elää. Mutta miksi jäädä, jos unelmoi jostain muusta?


Tänään sain yhden uuden unelman. Olen innoissani.
Petroskoi.
Tämä mitä nyt kirjoitan, on kaikki mitä tiedän. Eli turha kysellä lisää, vastausta ei juuri nyt ole saatavilla.

Eli, eräs opettaja tuli puhumaan meille mahdollisuudesta lähteä vaihtoon, kyse olisi muutamista viikoista. Ajankohta ei ole mitenkään tarkka, eli "milloin vain" on sopiva aika. Sikäläinen osapuoli hoitaisi meille ilmaisen asuntola-asunnon, ja täältä tultaisiin 2-4 oppilaan ryhmissä - ei tarvitse pelätä olevansa yksin. En ole varma, mutta kai kyseessä on jonkinlainen oppilaitos. Selostuksen jälkeen, minä viittasin: "pistäkää mut listalle".
Olen kaavaillut ensi vuoden kevättä. Syksynhän minä olen hemmetti soikoon siellä Japanissa! Tosin, jos se ei millään mahda onnistua, minulla on nyt myös PLAN B: Karjalan Sanomat.

Petroskoi vetää minua puoleensa monestakin syystä.
Ensinnäkin, tahdon matkustaa ja tutustua vieraisiin kulttuureihin, uusiin ihmisiin. Ulkomailla reissaaminen on niin mielenkiintoista, ihan sama minne menen.
Toisekseen, olen ollut Venäjällä ennenkin. En osaa kieltä, muuta kuin "en ymmärrä" ja "haluatko turpaan", mutta silti sinne olisi jotenkin kiva palata. (Plus että suomenkielisiä ihmisiä löytyy.)
Kolmanneksi, se on Karjalassa - rakkaan edesmenneen mummini syntyseuduilla. No okei, onhan Petroskoi niistä seuduista vähän kaukana mutta Karjala mikä Karjala!

Vähänkö ois hienoa.
Anteeksi tämä törkeän pitkä teksti.