Olen pohtinut jonkin verran sitä, kuinka kauan menee aikuistumiseen. Kantani täysi-ikäisyyteen on vankkumaton - 18-vuotias ei ole automaattisesti aikuinen. En ole tavannut ikäistäni ihmistä, joka olisi jo the aikuinen.
Se, että asuu omillaan, on töissä tai jotenkin kypsä ja vakava, ei tee aikuista. Vai onko kukaan oikeasti edes aikuinen, koskaan? Mielestäni aikuisuus on vain suuntaa antava käsite. Se on liian laaja käsite ollakseen käsite ihmisestä ollenkaan.

Mutta jos hypoteettisesti ajatellaan, että aikuisuus todellakin merkitsee jotain, niin mitä se mielestäni sitten merkitsee?
Että osaa ottaa vastuun itsestään sekä muista, huolehtii itse omat raha-asiansa ja on valmis tekemään kompromisseja ja siihen liittyviä päätöksiä.
Tajusiko nyt kukaan? No, selitän kuitenkin, koska sain Facebookin Kuka legenda olet? -testistä Jeesuksen, ja kuvaukseen kuului mm. "kukaan ei käsitä sanaakaan siitä mitä sanot [...] kuulijasi ihmettelevät mielessään mikset voi puhua selvästi."

Vastuun ottaminen itsestään tulee jo ennen varsinaista aikuisuutta - jo 15-vuotias on rikosvastuussa itsestään. Mutta jos pystyy ottamaan vastuuta itsensä lisäksi myös toisesta, on se saavutus johon aikuinen ylettää.
Otan aika hyvin jo vastuun itsestäni - mutta joku toinen on tässä vaiheessa vielä liikaa. Mutta on ehkä jollain tapaa edistystä, että pystyy hahmottamaan tällaisen kuvion, että on itse vielä kaukana.

Mitä raha-asioihin tulee, en ole läheskään aikuinen - mutta eihän mun tarvitsekaan vielä olla. Vai?
KELA maksaa mun vuokran opintotuen ja asumislisän muodossa, samalla maksan niistä rahoista ruuat sun muut. Vaikka tämä tuntuu vähän huiputukselta, niin kyllähän sitä pitää kuitenkin miettiä miten rahat riittävät. Ei voi shoppailla joka viikko, ei voi ostaa herkkuja kaksi kertaa viikossa - on mietittävä järjellä, mitä tarvitsee. Toisaalta, joskus on pakko miettiä myös mitä haluaa. Joskus ostan jäätelön tai persikkakuutioita, koska tekee mieli. Muuten elämä olisi aika kuivaa.
Toisinaan minusta tuntuu hirveältä pyytää rahaa vanhemmilta ja käydä kaupassa kuluttaen heidän rahojaan kaikkiin "turhuuksiin". Vai mikä on turhaa? Olen kyllä yrittänyt selittää itselleni tämän olevan sallittua - opintotuki määräytyy vanhempien tulojen mukaan kunnes täyttää 20-vuotta. Miksi näin olisi, jollei KELA ajattelisi vanhempien voivan auttaa lapsiaan taloudellisesti. Silti, joskus omantunnon tuskat kolkuttaa ovella.

Kompromisseilla tarkoitan sitä, että... no, elämä on paljon helpompaa jos osaa tehdä kompromisseja. Osaa nähdä erilaiset mielipiteet ja yhdistää ne järkevästi niin, että win-lose tilanteen sijasta se olisi win-win. Aikuisella on (toivottavasti!) sen verran järkeä päässään, että osaa myös ajatella toisia eikä vain katsella omaa, kaunista napaansa.

Lapsellisuus on minä minä minä minä juttua, mutta aikuisuus on minä sinä hän me te he nämä nuo ne tämä tuo se.
Parhaani mukaan ajattelen myös toisia ja yritän siirtää omat ongelmani ulkopuolelle. Joskus on kuitenkin pysähdyttävä miettimään - jaksanko kantaa tämän kaiken? Sekin pitäisi osata tiedostaa, ja aika usein siihen pystynkin.


Myönnän, etten ole vielä lähelläkään aikuisuutta - en vain tunne sitä itsessäni.
Myönnän, ettei se minua oikeastaan haittaa - en vain halua tuhlata elämääni yrittämällä olla joku muu
Hiljaa hyvä tulee.